Pohjoinen Zen

Kohta on mennyt kaksi kuukautta uudessa kodissamme. Ihmeellistä, mutta haikailen harvoin Kallioon, jossa asuin kuitenkin yli kymmenen vuotta. Minusta on ihanaa, kun kotiin tultuani voin istua melkein metsän vieressä ja keskittyä. Iltapäivät menevät nopeasti seminaarityötä ja muita tehtäviä kirjoitellessa. Huomattuani istuneeni liian pitkään paikallani, loikkaan takapihan kautta lenkille.

Kalliossa lenkkeilin usein Töölönlahdelle, ja kiersin lahden pari-kolme kertaa hieman sisääntuloreittejä vaihdellen. Vaikka itse lahti on niin rauhoittava, että olen joskus kirjoittanut sille oman runonkin (jota en tähän hätään löydä) - itse matka sinne kulkee monista suunnista asfalttiteitä pitkin ja autoteiden vierestä.

Kesällä Tanskassa ollessani asuin Kööpenhaminan viereisessä Hilleroedissä, jossa virikkeet olivat jalkapallon maailmanmestaruuskisojen seuraamisen lisäksi aika pienet. Hilleroedissä on itseasiassa upea vanha linna, jota tullaan usein kaukaakin Tanskasta ihmettelemään, sekä viehättävä tori ja ihana barokki-tyylinen puutarha (hieman vastaava kuin Barcelonan Montjuic). Näitä ihanuuksia ei kuitenkaan voi loputtomiin ihmetellä, ja aloin yksinäisinä hetkinäni viettämään yhä enemmän aikaa asuintaloni vierestä aukeavassa kuninkaan toimesta luonnonsuojelukohteeksi julistetussa metsässä.

Hilleroedin barokki-puutarha on unenomaisen kaunis. Kuva kesältä 2014. 

Suojellussa metsässä näkyi milloin mitäkin eläimiä - peuria, kettuja, jäniksiä ja jättimäisisä etanoita. Ensin säikähdin etanoita lenkkireissuillani (ne olivat vaan niin valtavia), mutta pian totuin niihin ja aloin ajatella niillä olevan omat oikeutensa ja syynsä metsän poluilla liikkumiseen. Eksyessäni pari kertaa metsälenkeilläni joka puun näytttävän samalta, tajusin, että itse olen se vieras, joka on metsässä vain käymässä. Se oli eläinten ja kasvien valtakunta.

Muistoja Hilleroedin kimaltavista metsistä.

Lepohetki Hilleroedin metsien reunustalla. Kesä 2014. 

Kostea ja vehmainen metsä houkutteli minua takaisin luokseen harva se päivä. Auringon paistaessa lehdet loistivat kuin kulta, ja sadesäällä multainen tuoksu tuntui rauhoittavalta. Illan tullen reissut piti lopettaa lyhyeen, koska metsä pimeni nopeasti, enkä voi sanoa kehittäneeni tarpeeksi tähtien lukutaitoa, jotta olisin voinut pelkästään niiden avulla suunnistaa.

Metsän kiehtovuus lienee siinä, että sen kanssa voi olla jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Sormusten Herra- ja Hobitti-elokuvissa metsissä liikkuu niin örkkejä kuin muita pahoja voimia, mutta myös haltijoita ja muita valon lähettiläitä. Metsää on käytetty vuosituhansia keräysmaana, ja se on tarjonnut marjat, sienet ja rohdot niitä tarvitseville. Samalla siihen on liittynyt tietty pimeys ja pelko. Ennenvanhaan lapsia on peloteltu tarinoilla, joissa joko susi tai peikko hiipii metsän pimeydestä viemään vielä ulkona liikkuvan lapsen metsän uumeniin, josta ei ole paluuta. Hannu ja Kerttu eksyvät metsään ja löytävät lopulta avun piparitalosta, joka onkin pahan noita-akan koti. Sama mystiikka jatkuu moderneissakin saduissa.

Ihmisen yhteys luontoon on monella tavalla katkennut. Elämä on helppoa, kun voimme ostaa sienet tölkitettynä, marjat pakasteina ja saunavastan kuivattuna. Muistan, kuinka joskus Kittilän Pappa, joka oli kärttyinen, mutta sisimmissään hyväntahtoinen vanha mies, näytti minulle miten vasta sidotaan. Kiitos siitä hänelle. Pohjoisessa kesäisin käydessämme, kadehdin vanhempia serkkujani, jotka saivat lähteä vaeltamaan Pallakselle ja Lemmenjoelle. Itse jäin mummolaan leipomaan, mutta onneksi Pappa vei minut kalalammelle (mummolan takana olevalle purolle) katsomaan hänen erämökkiään, jonka sisältä löytyi mitä kiehtovampia juttuja; puukkoja, vieheitä ja täytettyjä näätiä (?!).

Itse aloin itkeä sen ainoan kerran, kun isäni otti minut mukaan kanssansa kalaan. En kestänyt kalan katsomista, kun se sai happea kiduksiinsa ja pyöritteli maan kamaralla silmiään. Lopulta isäni päästi hyvän saaliin takaisin jokeen. Takaisin mummolaan tullessamme Pappa oli vihainen, ja pakenin hänen kiukkuaan vintille. Luonnosta saatavien eläinten antama mahdollisuus ruokkia meidät oli köyhyydessä ja sodassa karaistuneelle Papalle ansaittu uhri, eikä hän voinut käsittää lapsenlapsensa reaktiota kuolevan eläimen näkemiseen.

Muinaisessa suomalaisessa kansanuskossa puut, tähdet, eläimet ja kasvit ovat sielullisia olentoja, joilla kaikilla on tarkoituksensa ja paikkansa. Itse olen ollut aina erityisen herkkä metsän sielua kuunnellessani. Sen äänet ja tuulet rauhoittavat ja antavat energiaa. Siellä koen yhteyden itseäni suurempiin voimiin ja näen ja opin asioita, jotka sekä ilahduttavat ja pelästyttävät. Metsässä minut valtaa veriperintönä tullut pohjoinen yhteys, joka samalla sitoo minut nykyhetkeen. Ajattelen revontulten repijöitä ja taivaankannen takojia, vaikken osaa nimetä näitä voimia tai antaa niille nimeksi "Jumala".      

Vaikka olenkin kaupungissa kasvanut, mikään ei selitä sitä tunnetta, jonka saan kulkiessani metsän kukkuloille ja tunturin vaaroille. En malta odottaa pääsiäistä ja reissua pohjoiseen. Uskon, että jokseenkin eri identiteetit pitävät ihmisen aina uteliaana. Uteliaisuus tarkoittaa luonnossa liikkujalle myös nöyryyttä. Maailmankaikkeuden edessä ihminen on vain pieni piste, jolla on tarve kokea yhteys johonkin suurempaan ymmärtääkseen olemassaoloaan. Itselläni tämä uteliaisuus korostuu tarpeena mennä metsään ja viettää aikaa maalla saunaa lämmittäen ja järvessä uiden.

Olen aina ajatellut Helsingin olevan siitä upea paikka, että täällä luonto on lähellä. Pelkästään metromatkalla Rastilaan voi aloittaa patikkaretken ja puolen tunnin automatkan jälkeen olet jo maalla. Hertsikassa pellot ja metsät aukeavat muutaman sadan metrin päässä, ja kaupungin vilinään ja virikkeiden ääreen pääsee metrolla milloin vain. Stadilainen voi olla myös metsäläinen.

Kun lunta on silmänkantamattomiin, ollaan minun kuvissani usein Kittilässä. 

Kittilän talvi on unenomainen, utuinen ja puhtaan valkoinen.