Liisaleenan perintö ja semi-akateemisia pohdintoja

Vanhaan kunnon aikaan, kun City-lehden sai vielä paperimuodossa ja sen sisältö oli itselleni merkityksellistä, sen sivuilla seikkaili Liisaleena-niminen kolumnisti. Liisaleenalla oli hiukset papiljoteilla ja rööki huulessa ja hän kertoi suorasanaisia totuuksia aikuiselämän kirjosta akateemisesta naisnäkökulmasta. Liisaleena ei pelännyt laittaa lusikkaansa soppaan - oli aiheena sitten politiikka, suomalainen alkoholikulttuuri tai miehet. Hänen kannanottonsa olivat nasevia ja vitsikkäitäkin.  

Ajattelin, että olisi siistiä olla vähän kuin Liisaleena - olihan meillä melkein samanlainen nimikin. Vosin kirjoittaa, ottaa kantaa ja purkaa siinä sivussa omaa mieltäni.

Nyt, kun minut varmasti voi luokitella aikuiseksi, huomaan, etten ole elämässäni kirjoittanut edes yhtä mielipidekirjoitusta Hesarin yleisöpalstalle. Asia ei johdu piittamattomuudestani yhteiskunnalllisia asioita kohtaan tai pelostani tulla tunnistetuksi omalla nimellä esiintyessäni. Syytän kiireistä elämääni, jota viime vuodet on rikastuttanut erinäiset projektit ja harrastukset, opintojen ja töiden yhdistämisen haasteet, ja parisuhteen tuomat prioriteetit. 

Bloggaaminen on monien muiden aiemmin "jänniksi" luokittelemieni asioiden tapaan kokenut jo inflaation, mutta minä kokeilen kirjoittamisen aloittamista nyt! En halua luoda julkista päiväkirjaa (sitä vartenhan on jo Facebook), mutta raotan toki jonkun verran verhoja arkisten ja juhlallisten asioiden ympäriltä omassa elämässäni (ja ehkä vähän muidenkin).

Krooninen aikapulani ei ole tietysti hellittänyt mihinkään, mutta koska nykyään minusta on jo ihan OK nauttia myös kotona olemisesta, uskon mahdollisuuksiini tuottaa tekstiä vähintäänkin silloin tällöin. Liisaleenan ammentaessa Helsingin yöstä sittemin hävinneistä yökerhoista julkkiksia ja erinäisiä persoonia tavaten, meikä-Leena lukee iltakoulussa kauppalakia ja suunnittelee kampanjoita ja analysoi nykyään myyntiprosesseja.

Kymmenessä vuodessa saavuttamani työtätekevän ja itsenäisen nuoren naisen minäkuva muuttui vahvasti viime vuonna, kun päätin palata koulunpenkille, ja ottaa töistä opintovapaata. Kauppa- ja yhteiskuntatieteiden opiskelu oli alkuun jotain, mitä melkein häpeillen selittelin boheemeille tuttavilleni. Nyt samaiset tuttavat ja tietyt työpaikalla vallitsevat normit tuntuvat jo hieman etäisiltä. Uudessa elämäntilanteessa huomaa, kuinka meri selvittää.

Hahmotellessani vallitsevia rakenteita hetken etäältä, innostun juuri nyt erityisesti siitä, että voin taas uskoa minulla olevan mahdollisuuksia vaikuttaa niiden kehitykseen tavalla tai toisella. Koulutus ei olekaan vain formaali vahvistus nykyiselle osaamiselleni, vaan tuo sitä koko ajan lisää. Eiköhän Liisaleenakin olisi minusta ylpeä.