No nyt on kreisi meininki! Joitain tunteja sitten liitin mailiin viimeisen version opinnäytetyöstäni ja painoin "lähetä"- painiketta. Olin ollut lähettämässä työtä jo toissapäivänä, mutta nyt, kun viimeinenkin pilkku on viilattu paikoilleen kiitän itseäni kärsivällisyydestäni! On hyvä olo, kun tietää tehneensä oikeasti asiat kunnolla, ja että ainakaan yleiskuva työstäni ei jää pikkuvirheistä kiinni.
Olo on jokseenkin hassu. Toisaalta on super-onnellinen olo siitä, että vihdoin voin alkaa miettiä elämää koulun ulkopuolella ja keskittää energiaa muihin asioihin. Toisaalta huomaan, kuinka jo alitajuisesti mietin, että mitäs seuraavaksi keksisin. Josko nyt alkaisin taas treenamaan espanjaa - kieltä, joka on jäänyt minulle ikuiseksi keskenjäneeksi projektiksi? Vai hankkisinko uimastadionille kausikortin, vaikka tiedän, että psoriaatikkona minun ei liikoja kannata kloorivedessä lillua. Ja entäs ne kaikki vaatteet ja kankaat, joita olen aikonut jo pitkään tuunata, korjata ja ommella uuteen uskoon? Olisiko nyt aika tarttua tuumasta toimeen?
Tekeminen on minulle työkalu. Kun pitää tekemistä yllä, ei aina ehdi miettiä, mitä valmistumisen jälkeen oikeasti pitäisi tehdä ja valitseeko oikein. Tekee vain. Asian ja päivän kerrallaan. Ja jossain vaiheessa huomaa hyötyvänsä siitä, mitä joskus on harrastanut, tehnyt huvikseen tai töikseen tai vaan siksi, että jokin sattui kovasti kiinnostamaan. Mikään ei mene hukkaan niin kauan kuin on aktiivinen, ja tekee itselleen mieluisia asioita, vaikka ne joskus aiheuttaisivatkin stressiä.
Välillä kun koen tarvitsevani ohjausta korkeammalta taholta, katson Ted Talkia. Puhujat todella innostavat, inspiroivat, ja saavat mahdottomalta vaikuttavat asiat vaikuttamaan mahdollisilta. Aivomme tuntevat kuulemma meidät niin hyvin, että ne arvaavat meille sopivia ratkaisuja puolestamme, silloin kun olemme tarpeeksi vahvasti kalibroineet ne jotain tiettyä pistettä kohti. Erään puhujan mukaan, voimme esimerkiksi piirtää kartan meitä pidättelevistä asioista ja niistä asioista, joita oikeasti haluamme. Tällä menetelmällä voimme luoda aivoillemme tarkemman käsityksen siitä, millaisia ratkaisuja sen tulee meille ehdottaa. Värikynien kaivaminen kaapista voi hyvinkin olla paikallaan - ainakin itse huomaan välillä kangistuvani samanlaiseen ajatteluun, joka voi olla este eteneenpäin kulkemiselle. Comfort zone on yllättävän salakavala paikka.
Eräs inspiroiva puhuja, nainen nimeltä Zain Asher, puhui Ted Talkissa siitä, kuinka omaan kamppailuunsa pitää luottaa. Elämä on ylä- ja alamäkiä, joiden kaltevuutta on välillä vaikea ennakoida. Silti niinäkin hetkinä, kun olo ei ole kuin maailmanvalloittajalla, pitää luottaa siihen, että kaikessa piilee opetus. Jo seuraavan kulman takaa saattaa löytyä käyttöä juuri niille opeille, joita on kerännyt elämänsä ja kokemustensa varrella. Osassa, josta itse pidin eritysesti, Asher kertoi, kuinka hän oli mm. rekrytointitilisuudessa jakanut kaiken tietonsa kilpailijalleen, jotta heillä molemmilla olisi yhtä hyvät mahdollisuudet työpaikan saamiseen. Uskoessaan omaan osaamiseensa ja kaiken tarkoituksellisuuteen hänellä ei ollut tarvetta tai halua kilpailla. Itse olen kokenut vastaavia tilanteita, joissa olemme ns. kilpasiskoni kanssa jakaneet rekry-kokemusta keskenämme ja puntaroineet mahdollisuuksiamme edetä samaan työpaikkaan. Uskon tämän olevan rakentava ja opettava tapa käsitellä painostavia tilanteita, joissa kaikki joutuvat laittamaan itsensä ja paljon energiaa likoon. Toisten menestys ei saisi olla itseltä pois. Asherin klippi on katsottavissa Ted-talkissa, suosittelen lämpimästi kaikille - https://youtu.be/BT2XlI8oeh0.
Omiin ponnisteluihin luottaminen on aktiivisen työn takana. Joka kerta, kun negatiivisuus tai epäusko itseen tai tulevaan hiipii mieleen, ajatus pitää blokata jollain positiivisella mielikuvalla ja "yes we can"-asenteella.
Joku yrittäjä sanoi joskus, että parhaat ideat syntyvät sitten, kun on kyllästynyt olemmaan kyllästynyt. Kun on kyllästynyt kyllästymiseen, on pakko luoda itselleen tapoja tehdä tai nähdä asiota toisin. Selityksille ei ole varaa, koska niistä vastaa itselleen. Lopulta on aika tehdä asiota, jotka vaikuttavat status qouhun, pitää luoda uutta. Itse olen alkanut kuvitella itseni maantiellä ajamassa sataakahtakymppiä joka kerta, kun negaatiot iskevät. On hyvä muistuttaa itseään siitä, että on ylittänyt muitakin pisteitä, jolloin uuden opiskelu tai omien tekojen ja ajatusten ohjaaminen on tuntunut vaikealta.
Minä, joka sinänsä rakastan vanhoja autoja ja joka jo teininä haaveilin moottoripyörästä, huomasin autokouluun mennessäni 28-vuotiaana, että oikeastaan pelkäsin liikennettä ja vauhtia tien päällä ihan tajuttomasti. Aloin hallita pelkoa vasta autokoulun toisessa vaiheessa, kun jouduin ajamaan yksin rekkojen seassa Vantaan perukoille suorittamaan ns. liukkaan radan ajokoetta. Yhtäkkiä tajusin, ettei minulla ollut hätää. Menin muiden seassa.
Tänään kävellessämme Herttoniemen teollisuusalueen läpi Roihuvuoren japanilaistyyppisen puutarhan Hanami-juhlaan, näin kesän ensimmäisen vanhojen autojen kokoontumisajot. Yhtäkkiä muistin, kuinka joskus motivoin itseäni istumassa pinkin Cadillacin ratissa. Se tuli muka olemaan autoni, kunhan saisin ensin ajokortin hommattua. Näin jälkikäteen ajateltuna, taitaa olla hyvä, etten silloin hommannut edes rättisitikkaa, koska todennäköisesti olisin runnonut auton jonnekin matkan varrella. Vaikka Caddyä taitaa olla vaikea laittaa taskuparkkiin, aion nyt palauttaa sen motivaattorilistalleni. Siellä se olkoot ja odottakoot oikeaa hetkeä, jolloin mielikuvat voidaan muuttaa todeksi. Toisaalta, mielikuvia ei aina tarvitse toteuttaa - niitä tarvitsee nimenomaan kannustamiseen.
Olo on jokseenkin hassu. Toisaalta on super-onnellinen olo siitä, että vihdoin voin alkaa miettiä elämää koulun ulkopuolella ja keskittää energiaa muihin asioihin. Toisaalta huomaan, kuinka jo alitajuisesti mietin, että mitäs seuraavaksi keksisin. Josko nyt alkaisin taas treenamaan espanjaa - kieltä, joka on jäänyt minulle ikuiseksi keskenjäneeksi projektiksi? Vai hankkisinko uimastadionille kausikortin, vaikka tiedän, että psoriaatikkona minun ei liikoja kannata kloorivedessä lillua. Ja entäs ne kaikki vaatteet ja kankaat, joita olen aikonut jo pitkään tuunata, korjata ja ommella uuteen uskoon? Olisiko nyt aika tarttua tuumasta toimeen?
Tekeminen on minulle työkalu. Kun pitää tekemistä yllä, ei aina ehdi miettiä, mitä valmistumisen jälkeen oikeasti pitäisi tehdä ja valitseeko oikein. Tekee vain. Asian ja päivän kerrallaan. Ja jossain vaiheessa huomaa hyötyvänsä siitä, mitä joskus on harrastanut, tehnyt huvikseen tai töikseen tai vaan siksi, että jokin sattui kovasti kiinnostamaan. Mikään ei mene hukkaan niin kauan kuin on aktiivinen, ja tekee itselleen mieluisia asioita, vaikka ne joskus aiheuttaisivatkin stressiä.
Välillä kun koen tarvitsevani ohjausta korkeammalta taholta, katson Ted Talkia. Puhujat todella innostavat, inspiroivat, ja saavat mahdottomalta vaikuttavat asiat vaikuttamaan mahdollisilta. Aivomme tuntevat kuulemma meidät niin hyvin, että ne arvaavat meille sopivia ratkaisuja puolestamme, silloin kun olemme tarpeeksi vahvasti kalibroineet ne jotain tiettyä pistettä kohti. Erään puhujan mukaan, voimme esimerkiksi piirtää kartan meitä pidättelevistä asioista ja niistä asioista, joita oikeasti haluamme. Tällä menetelmällä voimme luoda aivoillemme tarkemman käsityksen siitä, millaisia ratkaisuja sen tulee meille ehdottaa. Värikynien kaivaminen kaapista voi hyvinkin olla paikallaan - ainakin itse huomaan välillä kangistuvani samanlaiseen ajatteluun, joka voi olla este eteneenpäin kulkemiselle. Comfort zone on yllättävän salakavala paikka.
Eräs inspiroiva puhuja, nainen nimeltä Zain Asher, puhui Ted Talkissa siitä, kuinka omaan kamppailuunsa pitää luottaa. Elämä on ylä- ja alamäkiä, joiden kaltevuutta on välillä vaikea ennakoida. Silti niinäkin hetkinä, kun olo ei ole kuin maailmanvalloittajalla, pitää luottaa siihen, että kaikessa piilee opetus. Jo seuraavan kulman takaa saattaa löytyä käyttöä juuri niille opeille, joita on kerännyt elämänsä ja kokemustensa varrella. Osassa, josta itse pidin eritysesti, Asher kertoi, kuinka hän oli mm. rekrytointitilisuudessa jakanut kaiken tietonsa kilpailijalleen, jotta heillä molemmilla olisi yhtä hyvät mahdollisuudet työpaikan saamiseen. Uskoessaan omaan osaamiseensa ja kaiken tarkoituksellisuuteen hänellä ei ollut tarvetta tai halua kilpailla. Itse olen kokenut vastaavia tilanteita, joissa olemme ns. kilpasiskoni kanssa jakaneet rekry-kokemusta keskenämme ja puntaroineet mahdollisuuksiamme edetä samaan työpaikkaan. Uskon tämän olevan rakentava ja opettava tapa käsitellä painostavia tilanteita, joissa kaikki joutuvat laittamaan itsensä ja paljon energiaa likoon. Toisten menestys ei saisi olla itseltä pois. Asherin klippi on katsottavissa Ted-talkissa, suosittelen lämpimästi kaikille - https://youtu.be/BT2XlI8oeh0.
Omiin ponnisteluihin luottaminen on aktiivisen työn takana. Joka kerta, kun negatiivisuus tai epäusko itseen tai tulevaan hiipii mieleen, ajatus pitää blokata jollain positiivisella mielikuvalla ja "yes we can"-asenteella.
Joku yrittäjä sanoi joskus, että parhaat ideat syntyvät sitten, kun on kyllästynyt olemmaan kyllästynyt. Kun on kyllästynyt kyllästymiseen, on pakko luoda itselleen tapoja tehdä tai nähdä asiota toisin. Selityksille ei ole varaa, koska niistä vastaa itselleen. Lopulta on aika tehdä asiota, jotka vaikuttavat status qouhun, pitää luoda uutta. Itse olen alkanut kuvitella itseni maantiellä ajamassa sataakahtakymppiä joka kerta, kun negaatiot iskevät. On hyvä muistuttaa itseään siitä, että on ylittänyt muitakin pisteitä, jolloin uuden opiskelu tai omien tekojen ja ajatusten ohjaaminen on tuntunut vaikealta.
Minä, joka sinänsä rakastan vanhoja autoja ja joka jo teininä haaveilin moottoripyörästä, huomasin autokouluun mennessäni 28-vuotiaana, että oikeastaan pelkäsin liikennettä ja vauhtia tien päällä ihan tajuttomasti. Aloin hallita pelkoa vasta autokoulun toisessa vaiheessa, kun jouduin ajamaan yksin rekkojen seassa Vantaan perukoille suorittamaan ns. liukkaan radan ajokoetta. Yhtäkkiä tajusin, ettei minulla ollut hätää. Menin muiden seassa.
Tänään kävellessämme Herttoniemen teollisuusalueen läpi Roihuvuoren japanilaistyyppisen puutarhan Hanami-juhlaan, näin kesän ensimmäisen vanhojen autojen kokoontumisajot. Yhtäkkiä muistin, kuinka joskus motivoin itseäni istumassa pinkin Cadillacin ratissa. Se tuli muka olemaan autoni, kunhan saisin ensin ajokortin hommattua. Näin jälkikäteen ajateltuna, taitaa olla hyvä, etten silloin hommannut edes rättisitikkaa, koska todennäköisesti olisin runnonut auton jonnekin matkan varrella. Vaikka Caddyä taitaa olla vaikea laittaa taskuparkkiin, aion nyt palauttaa sen motivaattorilistalleni. Siellä se olkoot ja odottakoot oikeaa hetkeä, jolloin mielikuvat voidaan muuttaa todeksi. Toisaalta, mielikuvia ei aina tarvitse toteuttaa - niitä tarvitsee nimenomaan kannustamiseen.
 |
| Ehkä vielä jonakin päivänä ? |
No comments:
Post a Comment