Hyvää itsenäisyspäivää kaikille!
Ihmeellistä, että olemme jo tässä vaiheessa vuotta. Loka- ja marraskuu ehtivät mennä melkein
huomaamatta ohitse. Koko syksy on ollut omalta osaltani kiireinen, mutta
jotenkin tähän vuoden loppuun kiire kulminoituu. On kouluprojekteja ja tenttejä, jotka pitää suorittaa juurikin kohta. Asiakkaat
haluavat kaunistautua juuri ennen pyhiä (mikä on tietysti positiivista ja ihanaa). Keikkaa on
muutenkin ollut tarjolla, ja olen taas joutunut toteamaan, kuinka vaikeaa
Freelancerina on sanoa ei tarjotuille töille, mutta kuinka tärkeää se välillä
on muiden töiden, ja oman jaksamisen
kannalta.
Loppuvuoteen on mahtunut myös jännittäviä käänteitä, kuten asunnon
etsiminen ja löytyminen (eli pian alkaa myös muutto uuteen ihanaan kotiin),
sijoitus-/yritystapahtuma Slushissa käyminen, projektipäällikön homma
opiskeluprojektia varten ja lopputyön suunnittelu seminaarikursseineen.
Hommaa siis on riittänyt. Toisaalta kehitystä tapahtuu hieman
huomaamattakin, ja uusia ideoita ja inspiraatioita näyttää syntyvän itselläni juuri
kiireen keskellä. Positiivisen stressin tuloksena olen
ainakin tuottanut asioita, joista en vuosi sitten olisi uskaltanut
haaveillakaan. Esim. graafisen suunnittelun kurssin innoittamana, olen
kehittänyt sisäisiä AD-taitojani. Opiskeluun liittyvä kurssi on pian ohi, mutta
itselläni matka tähän maailmaan on nyt vasta alkamassa. Osana tätä matkaa, uskaltauduin laittamaan portfolioni eetteriin, mikä pakotti minut myös hiomaan taitojani
kotisivujen tuottamisessa. Tähän löytyy onneksi helppokäyttöisiä työkaluja (kuten
käyttämäni WIX), josta on ollut hyvä aloittaa!
Joku aika
sitten esittelinkin ensimmäisiä versioita portfoliostani, ja nyt ehkä uskallan
jo paljastaa sen nettiversion - http://leenaadelejunttila.wix.com/portfolio. Jälleen kerran, olkaa kilttejä
tuomioissanne, pliis. Tämä on prosessi. Toisaalta työskentelyssä on onneksi
huomattavissa nousujohteinen käyrä. Alla esimerkki viimeiakaisista
tuotoksistani (leffajuliste kuvitteelista poliittista thrilleriä varten).
Palkinto hyvin tehdyistä tehtävistä on usein opiskelijan arjessa
konkreettista. Hyvän mielen lisäksi arvosana erottaa jyvät akanoista.
Useimmiten nämä määräytyvät progressiivisesti, ts. palkka tehdystä työstä,
riippuu siitä kuinka paljon työhön panostaa.
Kaikki eivät ole valmiita panostamaan samalla lailla. Jokseenkin
mielenkiintoiseksi olen viimeaikoina kokenut tilanteen, kun töitä
tehdään ryhmissä ja arvioinnit koskevat koko ryhmää. Usein jokaiseen ryhmään
mahtuu AMK-tasollakin vähintään yksi Freerider, joka ei pistä tikkua ristiin
yhteisen projektin eteen. Ei kiva. Syitä töiden tekemättömyyteen tällä
ihmistyypillä riittää. “Oli töitä. Olin kipeänä. En ehtinyt. En pystynyt”. Jaaha. Muut siis järjestävät aikansa, ja
luopuvat työvuoroistaan, jotta voivat tehdä työt jonkun muun puolesta. Ei tunnu
reilulta.
Itse suhtaudun opiskeluun kuin yrittämiseen. Työtä tehdään iltaisin
ja viikonloppuisin. Päivät ovat pitkiä ja vastuu omasta pärjäämisestä omissa
käsissä. Usein täytyy ensin hieman mokata, jotta voi ymmärtää, mitä oikeastaan
pitikään tehdä, ja mikä voi toimia. Ensimmäinen idea on harvoin niitä parhaita.
Tämä voi toisinaan myös motivoida, mutta tarkoittaa, että todellisia tuloksia
alkaa näkyä vasta silloin, kun jotain ideaa on kokeillut tarpeeksi monta
kertaa.
Itse olen perfektionisti ja vaadin itseltäni paljon. Haluan olla sekä
tehokas, fiksu, että luova töissä ja vapaalla. Perfektionismi taas on aikaa
vievää puuhaa. Jos useammin ajattelisin, että esim. tuottamani teksti tai
hoitamani projekti olisi kertakaikkiaan “valmis”, säästyisi minulta varmasti
enemmän aikaa muuhun. Eri asia on, olisinko
silloinkaan tyytyväinen – enhän olisi pistänyt parastani tai yrittänyt
tarpeeksi. Siksi en ymmärrä Freeridereita. Miten on mahdollista vaatia
itseltään niin vähän ja vierittää omat työt muiden niskaan?
Optimaalinen tilanne olisi tietysti se, että projekteissa
työskentelee mahdollisimman monipuolinen porukka, jossa kaikki kokevat olevansa
osa kokonaisuutta, ja jossa kolleegat arvostavat toisiaan ja suhtautuvat
kunnioittavasti toisten työaikaan. Ryhmän dynaamisuus liittyy myös siihen, että
jäsenet haastavat toisiaan yhä parempiin tuloksiin. Täten perustetaan myös
kasvavia, kehittyviä organisaatioita. Slushissa puhunut, mm. Spotifyta perustamassa ollut Martin
Lorentzon, mainitsi tärkeimmiksi vinkeiksi aloittaville yrittäjille juuri hyvien kumppanien valinnan tärkeyden.
Itse olen samaa mieltä. Kumppaneihin pitää voida luottaa. Heidän
panostuksensa tulee vastata sitä, jonka itse olet valmis tekemään. Oikeassa
elämässä hyvä kumppanuus voi johtaa vaikka yhteiseen asuntolainaan (!), kun se
työmaailmassa voi johtaa vaikka Spotifyn kaltaisten keksintöjen ääreen. Monet
pelifirmat ja innovaattorit näyttävät
aloittavan kaveriporukoiden yhteisellä harrastuksella ja
hauskanpidolla. Kuin vahingossa henkilöt huomaavat yhtäkkiä olevansa markkinoita johtavia trendsettereitä. Totuus on kuitenkin, että kaikki vaatii jatkuvaa työskentelyä,
taitojen päivittämistä ja yhteisiä kyyneleitä. Mikään ei tule
ilmaiseksi.
Itse olen huomannut, kuinka haavoittuvainen sitä on joskus omiin
tuotoksiinsa liittyen. Koska opiskelu symboloi uusia mahdollisuuksia, niitä ei
halua mokata. Ideat syntyvät toisinaan hitaasti, ja ovat usein
esittelyvaiheessa raakoja. Ryhmän sisällä on toisinaan erilaiset aallonpituudet
kuin itsellä. Näiden ylipääseminen vaatii ymmärrystä ja soidaarisuuttakin
Itse olen onneksi myös oppinut sanomaan välillä ei ja vaatimaan muilta enemmän vastuunottamista, jos koen alkavani kantamaan yksin kokonaisia projekteja harteillani. Tätä jaloa sanomisen taitoa olen kyllä harjoitellut, eikä ongelmien nostaminen pöydälle ole koskaan helppoa. Ei koulussa, kotona tai töissäkään. Silti se on ainut keino kehittää kommunikointia ja parantaa ryhmän toimimista. Opiskelu jatkukoon.
 |
| Itsenäisyyspäivän kunniaksi esitettäköön esimerkki rajan vetämisestä. Näin Tuntemattomassa Sotilaassa: "Ai perkele, luuleks sie tosissas, et miun vieter vennyy loputtomiin". |
No comments:
Post a Comment