Tytön voi viedä Kalliosta, mutta Kalliota ei koskaan voi viedä tytöstä, sanotaan. Kieltämättä tunteet olivat haikeat tänään, kun suljin kotimme oven Torkkelinkadulla jälkeeni viimeisen kerran. Avaimet on luovutettu, mutta muistoja vuosista Kallion kauneimmalla alueella toisaalta riittää, kuten muutenkin koko 00500 alueelta. Yksitoista elämäntäyteistä vuotta iloineen, suruineen ja kasvukipuineen menivät nopeasti. Silti jossain kivijalkaliikkeiden ja korkeakattoisten huonestojen, Töölönlahden lenkki-reiteillä tai Hesarin uimahallin välissä minusta kasvoi aikuinen.
En tarkoita, että Kallio olisi niin kova paikka elää, että siellä opitut viidakon lait ohjaavat ihmistä elämän tiellä. Aikuistuminen vain oikeasti vaatii aika paljon työtä. Itselläni ns. mokat ovat usein olleet kiivaiden tunteiden tulosta, ja tämän vuoksi omasta mielestäni välttämättömiä. Kihkeä ihastuminen myös Kallion kaupunginosaan on pitänyt minut siellä vuosi vuodelta, vaikka ystävät ovat muuttaneet pois ja perustaneet perheitään lähiöihin. Vasta viime aikoina havahduin siihen, etten saa suhteestani kotikaupunginosaani enää irti samaa tunnetta, mikä aiemmin on ollu normi. Minut oli vallannut kaipuu luonnon läheisyyteen ja vehreämmille niityille. Jonnekin, missä naapurin koirat voivat purkaa itseään lenkkipoluilla sen sijaan, että haukkuvat postinkantajalle viideltä aamulla, ja jossa en heti parisataa metriä kotoa edemmäs lähdettyäni, kohtaisi kaikkia maailmassa olevia epäkohtia samaan aikaan.
Halusin turvaan, ja täällä sitä nyt ollaan vehmaisten koivikkoiden ja havuisten metsien vieressä. Silti metromatka keskustaan on lyhyt ja yhteydet joka puolelle Helsinkiä hyvät. Kahtena muuton jälkeisenä päivänä olen käynyt ihastelemassa lähiseudun metsiä ja lenkkipolkuja ja hämmästellyt, miten ensimmäinen kunnon lumipeite Herttoniemessä aiheutti minussa lapsellista innostumista ja samanlaista ihastumisen tunnetta uutta kotiseutua kohtaan, mitä aiemmin olen tuntenut Kalliossa. Kalliot täällä muistuttavat lapsuuteni kotipihasta, ja leikkivät lapset kerrostalojen pihoilla ovat kuin osoitus alueen sopivuudesta myös pidemmän tähtäimen asumiseen. Suhde kotipaikkoihin lienee samanlainen kuin muihinkin asiohin - tilanteet muuttuvat ja huomaat tarvitsevasi eri asioita läpi elämän.
Alueenvaihdon myötä yhteiskunnalliset ongelmat eivät ole hävinneet, mutta pahoinvointi näyttäytyy hieman erilaisena, hieman kaukaisemmalta. Pelästyin jo, että muutto tekisi minustakin "oman tonttinsa" siistinä haluavan pitävän NIMBY:n, kunnes tajusin kaikesta huolimatta muuttaneeni itä-Helsinkiin. Inhottava katsaus todellisuuteen tuli jo tänään metro-asemalla, tällä kertaa tosin keskustassa. Huomioni vei laiturialueella kummallinen voihkiminen. Langanlaiha, sekavaan seurueeseen kuulunut mieshenkilö, paljastui ääntelyn aiheuttajaksi. Seureen jäsenet liikkuivat nytkähdellen ja arvaamattomasti, enkä ollut ainut metrolaiturilla seisseistä, joka otti askelilla lisää etäisyyttä kyseiseen porukkaan. Porukassa sekavat äänet ilmoittivat, ettei heillä ei ole rahaa eikä mitään muutakaan.
Henkilöt muistuttivat minua J.R.R. Tolkienin tarinoista tutuista örkeistä, joille oli tarinan mukaan annettu mahdollisuus kulkea keskimaassa haltijoiden ruumiissa. Pahan Melkorin turmeltamat haltijat päätyivät palvelemaan pahaa ja elämään örkkien olomuodossa pimeydessä. Örkkien elämä vaikuttaa tarinoissa samantekevältä. Vain suurempi paha pitää heitä liikkeessä ja saa heitä palvelemaan itseään. Tosielämässä väärälle tielle joutuneet ihmiset saavat yhtä harvoin pelastuksen kuin örkit Tolkienin tarinoissa - elossaolo on taistelua seuraavasta annoksesta milloin mitäkin huumetta. Jossain on mennyt raja, joka on pitänyt nämä ihmiset valossa kiinni. Raja on nyt ylittynyt. Näillä ihmisillä ei ole enää työtä eikä perhettä. Ainut yhteisö on muut huume- tai päihderiippuvaiset, ja yhteisö elää ja on olemassa samasta syystä. Jengi imee yksilön kuin musta aukko, ja riippuvuus näivettää yhteyden ystäviin ja läheisiin.
Myös turvallisimmissa lähiöissä on omat mustat aukkonsa. Ne eivät ehkä ilmene metro- tai juna-asemilla tai kerrostalojen yleiskunnosta. Vaikken lapsia juuri nyt suunnitelekaan, uskon, että muistot raffemmilta alueilta varmasti auttavat minua näkemään pahan merkkejä ajoissa, jos se koskaan olisi ajankohtaista. Läheisiä ei pidä hävetä, heitä pitää auttaa.
Jouluvalmistelujeni keskellä jouduin supermarketissa useiden ostoskärryjen ja lastenrattaiden tuupittavaksi. Tieni kalatiskille loppui lyhyeen ja juustotiskilläkin oli ahdistavaa. Paljon ihmisiä, paljon juustoja, paljon kaikkea. Äkkiä pois. Kotiin saapuessani tajusin unohtaneeni osan ostoslistaa koristaneita tuotteita kauppaan, mutta myöskin, ettei asia oikeastaan edes vaivannut minua sen enempää. Joulu ei saa olla vakavaa, kun on koti, johon mennä, ja rakkaita, keiden kanssa juhlaa voi viettää.
Turha stressi ja pakonomainen tekeminen aiheuttaa turhaa nahistelua ja riitaa ja vain pilaa juhlan. Keskiverto suomalainen ei jää mistään paitsi, jos ei yhtenä päivänä vuodessa saa syödä juuri yhtä tiettyä lohta, juustoa tai laatikkoa. Melkein kaikkea saa vuoden muina päivinä kaupasta ja suurin osa meistä kykenee ainakin pienellä suunnittelulla loihtimaan jonkinlaisen aterian itselleen ja läheisimmilleen vähemmistäkin tarpeista. On niitä isompiakin asioita, joita onneksi suurin osa meistä ei joudu miettimään.
Itselleni uuteen kotiin astuessa iski tänään kummallinen tunne. Sellainen tunne, joka tulee, kun jotain niin hyvää tapahtuu, ettei sitä oikein ymmärrä todeksi. Alkuihastus uuteen asuntoon on tietenkin suotavaa, mutta nyt puhun oikeasta ahaa-elämyksestä. Jos muutos ei tuntuisi hyvältä, se tuskin olisi ollut täysin toivottu. Nyt kuitenkin käsitys siitä, että koti ja siihen liittyvät asiat tuovat turvan ja rauhan ulkomaailman realtiteetteja vastaan, luo aivan erialisia siteitä kuin ihastuminen. Tätä varten on kasvettu, tätä varten on tehty töitä, tätä ei mokata.
Saan jakaa arjen ja juhlan rakkaiden ihmisten kanssa. Ensilumi, tuikut, piparit ja joululoma - kaikki ovat olleet kovasti odotettuja. Pari päivää sitten koulupaineiden tuoma elämänrytmi oli vielä niin tiukasti minussa kiinni, etten meinannut uskoa, että voin ihan rauhassa istua ja keskittyä vaikkapa elokuviin. Loma oli niin uskomaton juttu. Nyt alan päästä asiasta jyvälle, ja pian voisinkin uppoutua viimeisten lahjojen viimeistelyyn. Kuulostaa imelältä, tiedän. Samalla se kuulostaa ihanalta. Minä ja rakkaani olemme ansainneet lepohetken arjen kiireistä.
Asuntolaina, työllistyminen ja metroaseman huumehörhöt huolettakoon minua joku toinen päivä. Kyllä yhden päivän vuodesta pitää saada olla vähän NIMBY, jos muuten tekee paljon töitä ja jakaa omistaan myös vähäosaisimmille. Voimia niille, jotka eivät voi jouluaan syystä tai toisesta viettää rakkaidensa kanssa ja kiitos kaikille, jotka ovat jakaneet upeita hetkiä kanssani tämän vuoden puolella. Nyt arkihuolesi kaikki heitä.
En tarkoita, että Kallio olisi niin kova paikka elää, että siellä opitut viidakon lait ohjaavat ihmistä elämän tiellä. Aikuistuminen vain oikeasti vaatii aika paljon työtä. Itselläni ns. mokat ovat usein olleet kiivaiden tunteiden tulosta, ja tämän vuoksi omasta mielestäni välttämättömiä. Kihkeä ihastuminen myös Kallion kaupunginosaan on pitänyt minut siellä vuosi vuodelta, vaikka ystävät ovat muuttaneet pois ja perustaneet perheitään lähiöihin. Vasta viime aikoina havahduin siihen, etten saa suhteestani kotikaupunginosaani enää irti samaa tunnetta, mikä aiemmin on ollu normi. Minut oli vallannut kaipuu luonnon läheisyyteen ja vehreämmille niityille. Jonnekin, missä naapurin koirat voivat purkaa itseään lenkkipoluilla sen sijaan, että haukkuvat postinkantajalle viideltä aamulla, ja jossa en heti parisataa metriä kotoa edemmäs lähdettyäni, kohtaisi kaikkia maailmassa olevia epäkohtia samaan aikaan.
Halusin turvaan, ja täällä sitä nyt ollaan vehmaisten koivikkoiden ja havuisten metsien vieressä. Silti metromatka keskustaan on lyhyt ja yhteydet joka puolelle Helsinkiä hyvät. Kahtena muuton jälkeisenä päivänä olen käynyt ihastelemassa lähiseudun metsiä ja lenkkipolkuja ja hämmästellyt, miten ensimmäinen kunnon lumipeite Herttoniemessä aiheutti minussa lapsellista innostumista ja samanlaista ihastumisen tunnetta uutta kotiseutua kohtaan, mitä aiemmin olen tuntenut Kalliossa. Kalliot täällä muistuttavat lapsuuteni kotipihasta, ja leikkivät lapset kerrostalojen pihoilla ovat kuin osoitus alueen sopivuudesta myös pidemmän tähtäimen asumiseen. Suhde kotipaikkoihin lienee samanlainen kuin muihinkin asiohin - tilanteet muuttuvat ja huomaat tarvitsevasi eri asioita läpi elämän.
Alueenvaihdon myötä yhteiskunnalliset ongelmat eivät ole hävinneet, mutta pahoinvointi näyttäytyy hieman erilaisena, hieman kaukaisemmalta. Pelästyin jo, että muutto tekisi minustakin "oman tonttinsa" siistinä haluavan pitävän NIMBY:n, kunnes tajusin kaikesta huolimatta muuttaneeni itä-Helsinkiin. Inhottava katsaus todellisuuteen tuli jo tänään metro-asemalla, tällä kertaa tosin keskustassa. Huomioni vei laiturialueella kummallinen voihkiminen. Langanlaiha, sekavaan seurueeseen kuulunut mieshenkilö, paljastui ääntelyn aiheuttajaksi. Seureen jäsenet liikkuivat nytkähdellen ja arvaamattomasti, enkä ollut ainut metrolaiturilla seisseistä, joka otti askelilla lisää etäisyyttä kyseiseen porukkaan. Porukassa sekavat äänet ilmoittivat, ettei heillä ei ole rahaa eikä mitään muutakaan.
Henkilöt muistuttivat minua J.R.R. Tolkienin tarinoista tutuista örkeistä, joille oli tarinan mukaan annettu mahdollisuus kulkea keskimaassa haltijoiden ruumiissa. Pahan Melkorin turmeltamat haltijat päätyivät palvelemaan pahaa ja elämään örkkien olomuodossa pimeydessä. Örkkien elämä vaikuttaa tarinoissa samantekevältä. Vain suurempi paha pitää heitä liikkeessä ja saa heitä palvelemaan itseään. Tosielämässä väärälle tielle joutuneet ihmiset saavat yhtä harvoin pelastuksen kuin örkit Tolkienin tarinoissa - elossaolo on taistelua seuraavasta annoksesta milloin mitäkin huumetta. Jossain on mennyt raja, joka on pitänyt nämä ihmiset valossa kiinni. Raja on nyt ylittynyt. Näillä ihmisillä ei ole enää työtä eikä perhettä. Ainut yhteisö on muut huume- tai päihderiippuvaiset, ja yhteisö elää ja on olemassa samasta syystä. Jengi imee yksilön kuin musta aukko, ja riippuvuus näivettää yhteyden ystäviin ja läheisiin.
Myös turvallisimmissa lähiöissä on omat mustat aukkonsa. Ne eivät ehkä ilmene metro- tai juna-asemilla tai kerrostalojen yleiskunnosta. Vaikken lapsia juuri nyt suunnitelekaan, uskon, että muistot raffemmilta alueilta varmasti auttavat minua näkemään pahan merkkejä ajoissa, jos se koskaan olisi ajankohtaista. Läheisiä ei pidä hävetä, heitä pitää auttaa.
Jouluvalmistelujeni keskellä jouduin supermarketissa useiden ostoskärryjen ja lastenrattaiden tuupittavaksi. Tieni kalatiskille loppui lyhyeen ja juustotiskilläkin oli ahdistavaa. Paljon ihmisiä, paljon juustoja, paljon kaikkea. Äkkiä pois. Kotiin saapuessani tajusin unohtaneeni osan ostoslistaa koristaneita tuotteita kauppaan, mutta myöskin, ettei asia oikeastaan edes vaivannut minua sen enempää. Joulu ei saa olla vakavaa, kun on koti, johon mennä, ja rakkaita, keiden kanssa juhlaa voi viettää.
Turha stressi ja pakonomainen tekeminen aiheuttaa turhaa nahistelua ja riitaa ja vain pilaa juhlan. Keskiverto suomalainen ei jää mistään paitsi, jos ei yhtenä päivänä vuodessa saa syödä juuri yhtä tiettyä lohta, juustoa tai laatikkoa. Melkein kaikkea saa vuoden muina päivinä kaupasta ja suurin osa meistä kykenee ainakin pienellä suunnittelulla loihtimaan jonkinlaisen aterian itselleen ja läheisimmilleen vähemmistäkin tarpeista. On niitä isompiakin asioita, joita onneksi suurin osa meistä ei joudu miettimään.
Itselleni uuteen kotiin astuessa iski tänään kummallinen tunne. Sellainen tunne, joka tulee, kun jotain niin hyvää tapahtuu, ettei sitä oikein ymmärrä todeksi. Alkuihastus uuteen asuntoon on tietenkin suotavaa, mutta nyt puhun oikeasta ahaa-elämyksestä. Jos muutos ei tuntuisi hyvältä, se tuskin olisi ollut täysin toivottu. Nyt kuitenkin käsitys siitä, että koti ja siihen liittyvät asiat tuovat turvan ja rauhan ulkomaailman realtiteetteja vastaan, luo aivan erialisia siteitä kuin ihastuminen. Tätä varten on kasvettu, tätä varten on tehty töitä, tätä ei mokata.
Saan jakaa arjen ja juhlan rakkaiden ihmisten kanssa. Ensilumi, tuikut, piparit ja joululoma - kaikki ovat olleet kovasti odotettuja. Pari päivää sitten koulupaineiden tuoma elämänrytmi oli vielä niin tiukasti minussa kiinni, etten meinannut uskoa, että voin ihan rauhassa istua ja keskittyä vaikkapa elokuviin. Loma oli niin uskomaton juttu. Nyt alan päästä asiasta jyvälle, ja pian voisinkin uppoutua viimeisten lahjojen viimeistelyyn. Kuulostaa imelältä, tiedän. Samalla se kuulostaa ihanalta. Minä ja rakkaani olemme ansainneet lepohetken arjen kiireistä.
Asuntolaina, työllistyminen ja metroaseman huumehörhöt huolettakoon minua joku toinen päivä. Kyllä yhden päivän vuodesta pitää saada olla vähän NIMBY, jos muuten tekee paljon töitä ja jakaa omistaan myös vähäosaisimmille. Voimia niille, jotka eivät voi jouluaan syystä tai toisesta viettää rakkaidensa kanssa ja kiitos kaikille, jotka ovat jakaneet upeita hetkiä kanssani tämän vuoden puolella. Nyt arkihuolesi kaikki heitä.
Viime hetken raakasuklaapaketoinnit aatonaattona
Herttoniemi sai eilen valkoisen peitteen. Ihanaa ja yksinkertaisen kaunista!
No comments:
Post a Comment